Kiusatun ainekset

Käännä toinen poski tai älä sittenkään. Kiusaaminen on taas tapetilla ministeri Sanni Grahn-Laaksosen todetessa nettikiusaamiseen vaadittavan oman kiellon järjestyssääntöihin. Samaan hengen vetoon presidenttimme Sauli Niinistö nousi Liisi Laitilan rinnalle työhön koulukiusaamista vastaan. Liisi Laitilan mielestä yhteishengen luominen on avain kiusaamisen loppumiseen.  ”Yhteishenki on kaiken pohja. Jos se ei ole kunnossa, tulee tappeluita ja kiusaamista. Jos se on kunnossa, kaverit auttavat toisiaan, puhaltavat yhteen hiileen ja pitävät yhtä”, Laitila toteaa Ylen jutussa.  Mutta mitä sitten, jos ei vain ole ystäviä.

 

word.

Miten lapsista tulee kiusaajia ja miten kiusattuja? Emeteriaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo Helsingin Sanomien jutussa (28.11.) selkeitä ohjeita siitä, miten lisätä lasten empatiataitoja. Jutussa käy myös ilmi, että nykyään vanhemmat haluaisivat selvittää enneminkin, miten kasvattaa lapsen, jota ei kiusata. Siitä syystä keskustelupalstoilla käsketään ”antamaan samalla mitalla takaisin” ja opettelemaan ”kyynerpäätaktiikkaa ja kovuutta”. Siperia opettaa ja heikot sortuvat elon tiellä.

 Minä olen se heikko. Koulukiusattu. Se, jota ei edelleenkään uskalleta pyytää luokkakokoukseen koska kaikki sen tietävät. Viimeiset ala-astevuodet olivat helvettiä. Se on aihe, josta omat lapsuuden ystävät, tai siis se yksi ystävä, ei kanssani puhu. Se ainoa ystävä, joka jaksoi sanoa ei. En usko, että koulukiusatuksi valikoituu tietyllä luonteenpiirteellä. Ehkä osittain oikeassa ollaan empaattisuuden antaessa tähän mahdollisuuden. Ennen koulukiusattiin lihavia  ja silmälasipäisiä. Nykyään kiusaamisen syyksi riittää vääränlainen puhelin tai liian köyhät vanhemmat. Lapset ovat raakoja, sillä he eivät ymmärrä tekojensa seurauksia. Heiltä puuttuu kyky siihen, mitä sanat ja teot aiheuttavat vastaanottajan elämään.

”Mitä eroa on huoralla ja lutkalla?, kysyin veljeltäni.  Ei minulla ollut tietoakaan, mitä nuo kaikki sanat tarkoittivat. Ihmettelin vain, miten yhtenä keväänä elämästä tuli vaikeaa. Muistan sen kevään hyvin, kun palasin takaisin Leviltä ja Nakkilan urheiluhallin skeittirampille oli ilmestynyt herjaavia juttuja eräästä keskustan koulun tytöstä. Katseet kirjoittelusta kääntyivät minuun ja sain samalla mitalla takaisin. Tiedän tänä päivänäkin, kuka ne jutut sinne kirjoitti, mutta en halunnut hänelle samaa kuin itselleni. Siispä otin syyt niskoille ja sen koko ryöpytyksen vastaan ajatellen asian unohtuvan. Mutta niin ei käynytkään. Muutamassa viikossa uimahallin seinässä luki spreijattuna Anni V. on huora. Järkytyin. Se oli outoa aikaa ja onneksi loma oli edessä, joten ehkäpä asiat rauhoittuvat. ”

Kuka uskaltaa astua esiin, kun toinen on alakynnessä?

Olen aina pitänyt presidenttimme suorasukaisuudesta. Asiat sanotaan suoraan ja kaunistelematta. Sauli Niinistö avasi mielipidetään omalla facebook-sivustollaan:

”Se, ettei kukaan kavereista auta, satuttaa entisestään. Pitää reippaasti avata suu ja puhua.” Näin puhuu ja toimii abiturientti Liisi Laitila. Annetaan Liisille tässä työssä virka-apua, minä olen mukana! SN

Idea on hyvä, mutta toteus on haastavaa. Pelko yksinään jäämisestä on kasvavassa iässä olevilla nuorilla suuri. Kuka uskaltuisi asettua heikomman vierelle, kun takana on helpompi olla hiljaa. Kuten totesin jo alussa, eivät ne kiusatut ole aina ylipainoisia ja hiljaisia lukutoukkia silmiälaseissa. Lapset ovat raadollisia ja kun katsot sitä vieressä, on se vielä ongelmallisempaa. Aika harva uskaltaa ottaa riskin ja joutua samaan ryöpytykseen. Se pitäisi lähteä tosiaan jo yleisistä käytöstavoista ja siitä, että ketään ei tulisi jättää yksin. Mutta jos tällaisia asioita ei olla opetettu kotona, kuka niistä sitten kertoo? Puhuimme pitkän pätkän veljenpoikani kanssa asiasta hänen marmattaessa typeristä luokkatovereista kovaan ääneen. Kerroin tarinoita hieman omasta ala-asteiästäni. Oli outoa nähdä, miten pienessä ihmisessä syttyi epäusko. Miten minunlainen tavallinen ihminen on ollut koulukiusattu? Kysyin häneltä, mitä on tavallinen ihminen.

”Kesä vaihtui syksyyn ja pientä liikehdintää oli ollut koko kesän aikana. Syksy sen todisti; asiat olivat menossa vinoon. Kouluun ajaessa ne samat tytöt, joiden kanssa olin viettänyt koko lapsuuteni samassa päivähoidossa, samoissa kerhoissa, samoissa ystäväporukoissa kysyivät miten tuo kouluun kurvaaminen sujui. Vasta myöhemmin minulle selvisi, mitä tuo kurva tarkoitti. Ihmettelin vain, miten joku halusi nähdä vaivaa niin paljon, että jaksoi sanakirjasta kaivaa uusia haukkumasanoja. Oli minulla edelleen ystäviä, kunhan vähennettiin koulussa yhdessä oloa, jotta kenellekään ei tulisi vaikeaa. Ymmärsin hyvin, sillä kuka nyt haluaisi samallaisia pelkotiloja. Esimerkkinä tästä oli erään ystäväni saadessa lahjaksi koira. Kävimme kimpassa lenkeillä, mutta piti varoa reittejä, jotta hänen kutsunsa luokan bileisiin ei peruuntuisi. Minulle ei tietenkään kutsua tullut ja toisaalta, tiesin etten lupaa olisi saanut kuitenkaan. Minun tuli olla pikkuisen vanhempi, niin äiti oli sanonut”.

Kuva: Rea Haverinen twitter-sivusto

Jos lapsille annettaisiin muutamaksi päiväksi ikkuna tulevaisuuteen, moni asia olisi toisin. Kun nyt myöhemmin mietin kaikkea tätä, pystyn ymmärtämään lasten ratkaisuja paljon paremmin. Eron kynnyksellä olevia lapsia, epävarmoja omasta identiteetistään ja kysymyksiä siitä, kuka on ja minne on menossa. Kun elämä on täynnä särkyneitä unelmia ja vaikeita ihmissuhteita, on tuloksena epätieto myös omasta tekemisestä.  Jos kotona kiusataan, siirtyy kiusaaminen myös kouluun. Olenko paha ihminen, jos sanon, että rakastettu ja huomiota saava lapsi ei kiusaa vaan oppii empatiaa?

”Odotin että vuotta vanhemmat lähtisivät yläasteelle ja elämä helpottuisi. Vuosi oli mennyt ja muutosta ei ollut tapahtunut. Koulussa oli helpompaa, sillä meillä oli hyvä yhteishenki samanikäisten keskuudessa. Onneksi. Asiat aukesivat kun kenenkään ei ollut pakko esittää ilkeää. Yläasteella käydyt saksan tunnit olivat taasen myrkkyä. Huomasin yhä useammin miettiväni, että minut varmaan tapetaan jos tuonne menen yläasteelle. Kaupassa käydessäni äitini tai mummin kanssa minua odotettiin jäävän yksin. Kun äiti punnitsi banaaneja, kävi joku tytöistä huorittelemassa minua kärryillä. Minä olin hiljaa. Olin sen ainoan kerran menettänyt malttini, kun minut kampitettiin jäisellä pihalla aina uudestaan noustessani ylös. Saatoin jopa kirota. En kiroillut lapsena. Minun turvapaikkani on aina ollut koti, enkä halunnut tehdä asioita, joista vanhemilleni tulisi paha mieli, sillä he halusivat vain minun parastani. Kun en enää noussut ylös, työharjoittelussa ollut veljeni näki ja murahti. Kyseinen henkilö sai jälki-istuntoa, ja homma jatkui seuraavana päivänä samalla radalla. ”

Isollakin nenällä on voinut saada todella laadukkaita ystäviä. Kuva viimeisistä nuorten MM-kilpailuista Kanadassa.

Pahinta on se pelko. Pelko siitä, mitä tänään tapahtuu, kun menen kouluun. Kysymys siitä, miksi minä en riitä tällaisena kun olen ja mitä olen tehnyt väärin saadakseni tämän kaiken. Muistan miten minua ilkuttiin isosta nenästäni ja siitä, että kehityin jo nuorena.  Kun Piksu totesi keskustan koulun pojille, että he voisivat pitää turpansa kiinni heidän huudellessa lutkaa perääni, totesi yksi pojista. ”Ja sunkin naaamasi olisi parempi kaataa rikkihappoa niin näyttäisit paremmalta”. Paras ystäväni sai minun puolustamisesta lokaa vaan itselleen. Hänellä oli akne nuorena. Elämässäni iso valo tuli urheilun piiristä tulleista ystävistä. Haittapuolena oli se, että näiden huorittelujuttujen perusteella alkoivat vanhemmat puhua, miten minulla 12-vuotiaalla tytöllä oli vanhempia poikaystäviä Porissa. Äidilleni ihan soitettiin asiasta. Totesin kyseessä olevan Jussin, äitini ystävän Jarin poika, ja kyseessä ei ollut todellakaan poikaystävä vaan ystävä, joka oli minua tasan viikon vanhempi.

”Yksi koulukiusaamisen muoto on yksinäisyys. Todella moni lapsi ja nuori kokee yksinäisyyttä. Heillä ei ole yhtään kaveria, ja se on erittäin jälkiä jättävää: yksinäisyys on murskaavaa pienelle lapselle ja nuorelle”, opetus- ja kulttuuriministeri Sanni-Grahn-Laasonen evästää asettamaansa työryhmää. Miettiessäni tätä tekstiä on hauska todeta, että onneksi en elä nyt ala-astevuosiani. Kotiin pääsi karkuun kaikkea kamalaa, ja internet löytyi ainoastaan kirjastosta. Kännyköillä ei voinut lähettää kuin tekstiviestejä eikä pre-paidia tunnettu. Miettikää kuinka usein itse avaatte facebookin päivässä tai selaatte Instagramia. Miettikää, että joka kerta joutuisitte miettimään, mitäköhän kamalaa sieltä tänään löytyy. Onkohan minusta taas levitelty muokattuja kuvia tai kuka halveksii minua tällä kertaa? Aikuiselle ihmiselle tämä on rasittavaa. 15-vuotiaan näkökulmasta tämä on maailman loppu.

Pettymyksiä ja onnistumisia. Elämä koostuu niistä ja vaikeaa on aina nousta uuteen aamuun ja hetkeen. Omilla päätöksillämme voimme vaikuttaa siihen, millainen ympärillämme oleva maailma on.

”Oli toukokuun viimeisiä viikkoja ja viimeisiä ala-astehetkiä. Olin ollut torstain yleisurheilureeneissä ja lähdössä kohti kotiin rullaluistimilla. Kirjoitukset olivat onneksi jääneet hallin taakse, mutta nyt nuo kaksi suurinta huutelijaa olivat päättäneet sutata myös yleisurheilukentän ilmoitustaulun. Pyysin lopettamaan. Minullakin piti olla paikkoja, joissa olla rauhassa. He nauroivat. Kun toinen poika otti kiven raaputtaakseen puuseinään tarinoitaan, käskin hänen lopettaa ja yritin ulos kentältä. Toinen pojista seisoi oven edessä eikä päästänyt minua pois pyöröportista. Työnsin hänet pois tieltäni, jotta pääsisin ulos. Samassa takaraivooni kopsahti se nyrkin kokoinen kivi, jolla toinen oli kirjoitellut runojaan seinälle. Luistelin paniikissa pois ja pysähdyin lähelle kotiini istumaan ja miettimään. Päästä valui verta. Oli aika kertoa kotona, millaiset viimeiset kaksi vuotta ovat olleet. Muistan sen hetken kun äitini halasi ja kysyi, vieläkö haluan mennä Poriin yläasteelle ja sanoin että kyllä. Elämäni alkoi uudelleen”

Helsingin Sanomissa 17.11.2016 kansanedustaja Tiina Elovaaran (ps) tekemä lakialoiteen kerrotaan etenevän sivistysvaliokuntaan. Elovaara keräsi yli sata nimeä aloitteeseensa, jossa ehdotetaan perusopetuslain muutosta niin, että kiusaajan voisi pakottaa siirtymään toiseen kouluun. Vaikka aloite on oikea, olen OAJn kanssa samoillla linjoilla. Kiusatuille elämä on usein häpeällistä ja pelottavaa. Minulla on mennyt 16-vuotta sanoa ääneen se, että olen koulukiusattu. Mutta vanhempieni päätös maksaa minun kouluni siirtyminen toi paljon hyvää. Se sama Jussi tutustutti minut Satuun, Katriin ja Mariaan, jotka ovat edelleen osa elämääni. He opettivat minut pitämään puoliani ja olemaan sellainen kuin halusin olla. Olin kahdessa vuodessa muuttunut ujoksi ja änkyttäväksi pelkuriksi, mutta en ikinä unohda rinnakkaisluokan Eevan sanoja: kuule Anni, jos et sinä pidä puoliasi ei kukaan muu niin tee. Se on totta. Jos olisin ollut vähemmän kiltti ja ajatellut vain itseäni olisin selvinnyt pienemmällä.

Kun jaksaa uskoa ihmisten hyvyyteen, voi ilahtua useasti positiivisesti. Negatiivisuudella ei saa kuin aikaiseksi kuin huonoa mieltä. Kuvassa kilpasisko, ystävä, Meri Ilmarinen

Toisaalta muuttaisinko mitään? Jyvät erottuivat akanoista, opin kestämään kritiikkiä ja minusta kasvoi vahvempi. Minä sain mahdollisuuden uuteen alkuun ja olin onnekas saadessani tukea heti ensimmäisitä päivistä. Tänä päivänäkin olen katkera siitä, että minulta varastettiin monta onnellista vuotta lapsuudesta, ja siitä etten ollut riittävän rohkea puuttumaan tähän. Mutta opettaisinko omille lapsilleni nyt puolustamaan ja vastaamaan väkivaltaan väkivallalla? En opettaisi. Olen edelleen kiltti ja elän empatian kautta. Edelleen joka vuosi petyn ihmisiin ja joudun toteamaan kiltteyden tulleen hyväksikäytetyksi. Kuitenkin vastavuoroisesti elämässäni on sisältöä, jota näiltä kyynerpäät edellä jyllääviltä puuttuu. Minulla on rakkautta, onnea, iloa. Minulla on ystäviä, jotka kääntävät oman poskensa, etteivät kaikki iskut kohdistuisi minuun. Olen Suomen rikkain nainen omistaessani tällaisen tukiverkon ja kiitollinen siitä, että selvisin. Kaikille ei käy yhtä hyvin.

Jos katsoisimme hetken ympärillemme ja jaksaisimme puuttua vääryyksiin, antaisimme signaalin siitä, ettei tönimällä etene elämässä. Jos hiljaa hyväksymme öykkäröinnin, olemme osaltamme muodostamassa yhteiskuntaa, jossa joidenkin mieliteoilla määrätään koko Suomen suunta. Jos emme saa koulukiusaamista kuriin ilman järjestyssääntöjä ja lakeja, miten luulemme ratkaisevamme ongelman muista väkivaltaisuuksissa tai ratkaisevamme syrjäytymisen?  Minä en tiedä muuta keinoa, kun toimia esimerkkinä.

Suomen täyttäessä 99-vuotta toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää! Nouskaamme jatkossakin ongelmista ylös ja rakentakaamme kestävä ja turvallinen ympäristö lapsille, myös tulevaisuudessa.

xoxo

Anni

Comments are Closed